Puhuvia kotieläimiä?
Olet ehkä törmännyt videoihin eläimistä, jotka näyttävät jutustelevan omistajiensa kanssa painelemalla nappuloita, joista kuuluu sanoja. Ovatko videot huijausta? Voivatko kotieläimet oppia kommunikoimaan ihmisten kielellä?
Kortit pöytään heti aluksi: Minun taloudessani asuu suomen kielellä kommunikoiva koira (Instagram: @why_tho_pixi). Pixi on käyttänyt FluentPet -painikkeita puhumiseen nyt jo parin vuoden ajan. Pixi on FluentPetin mainoskasvo, mutta tämä teksti ei ole FluentPetin sponsoroima. Tarkoitukseni ei ole tässä mainostaa minkään valmistajan tuotteita tai palveluita, vaan pohtia ehkä vähän filosofisestikin eläinten kielellisiä- ja kommunikaatiovalmiuksia. Haluan myös tähdentää, että äänipainikkeilla kommunikointi ei korvaa eläimen oman kommunikaation (elekieli, äännähdykset, ilmeet…) tuntemusta. Eläimen omistajan on kyettävä tulkitsemaan lemmikkiään ja tämän perustarpeita ilman teknisiä apuvälineitä. Äänipainikkeiden käyttö kannattaa ajatella lemmikin ja ohjaajan välisenä hauskana älyllisenä harrastuksena, kuten vaikka nosework tai koiratanssi.
Kuinka Pixi oppi puhumaan?
Törmäsin puhuviin lemmikeihin ensimmäisenä Instagramissa. Aivan ensimmäinen seuraamani puhuva koira oli Väätäinen, joka perheineen aloitti nappien käytön puolisen vuotta ennen meitä. Olin aivan haltioissani Väätäisen videoista, joiden kautta tutustuin myös koiran kielelliseen kehitykseen äänipainikkeiden käytön alettua. Ensimmäiset kokeilut ovat varovaisia ja epävarmoja, mutta kun kustakin napista kuuluu aina sama sana, ja kun sanan merkitys toistojen myötä iskostuu eläimen muistiin, eläin alkaa käyttää painikkeita hyvin itsevarmasti. Ensimmäiset kommunikaatiokokeilut ovat yleensä yhden sanan mittaisia, aivan kuin vauvoilla. Pikkuhiljaa oppija siirtyy yhdistelemään sanoja, eli muodostamaan yksinkertaisia lauseita tai jopa uusia käsitteitä, yhdyssanoja.
Tutustuin myös muihin puhuviin eläimiin ja painikkeisiin perustuvan kommunikaation oppimisen teoriaan. Lopulta tilasin Pixille ensimmäiset omat napit huhtikuussa 2021. Pixiltä kesti kuitenkin elokuuhun asti ennen kuin se suostui käyttämään painikkeita. Näiden neljän kuukauden aikana harjoittelimme stressittömässä ympäristössä erilaisten esineiden koskettamista tassulla palkkiota vastaan. Aloitimme sohvatyynyistä ja siirryimme pikkuhiljaa pieniin kohteisiin, kuten hillopurkin kansiin. Loppukesästä Pixi oli varsin hyvä kosketusleikeissä. Silti se ei tohtinut koskettaa äänipainikkeita. Kyseessä ei näyttänyt olevan esineestä lähtevän äänen (minun ääneni) pelko. Päätin kokeilla, josko nappien muoto olisi häiritsevä tekijä. Upotin painikkeet vaahtomuoviseen retkipatjaan niin, että ne eivät juuri kohonneet patjan pinnan yläpuolelle, mutta olivat silti kevyesti aktivoitavissa. Välittömästi tämän tehtyäni Pixi puhkesi puhumaan!
Pixi, suomeksi kommunikoiva koira
Pixi kuuntelee tarkkaavaisena puhettani, valmiina juoksemaan taustalla lattialla näkyvälle “näppäimistölleen” sanoakseen jotain.
Kuten arvata saattaa, ruokaan liittyvät sanat olivat aluksi Pixille mieleen. Lisäsin jo varhaisessa vaiheessa Pixin “näppäimistöön” sanan “myöhemmin”. Pixi oppi, että ruokaa tai herkkuja ei saa kinuamalla milloin haluaa. Nykyisin Pixi pyytää usein päästä “puistoon” eli leikkimään muiden kanssa koirapuistoon. Monet muuten hämäriksi jäävät asiat ovat selvinneet painikkeiden avulla. Alla on muutama esimerkki.
Pixi syö kuivanappuloita, jotka ohjeen mukaan kastelimme sumuttamalla ennen tarjoilemista. Taannoin Pixi alkoi osoittaa nappulohin kyllästymisen merkkejä. Harkitsin jo tuotteen vaihtamista, kun Pixi alkoi ennen ruoka-aikoja sanoa “vettä - ruokaa”. Muutaman päivän tätä kuunneltuani mieleeni juolahti, että ehkä Pixi tahtoo vettä ruokaansa, eikä siis vesi- ja ruokakupin täyttöä erikseen. Lorautin reilusti vettä nappuloiden sekaan. Pixi oli mielissään: nappulat katosivat pitkästä aikaa viimeistä myöten! Yhä edelleen Pixi saattaa muistuttaa meitä lisäämään ruokaan reilusti vettä, ja sumutepullon käyttö onkin jäänyt pelkästään huonekasvien hoitoon.
Pixi on hyvä kertomaan, kun sitä “vituttaa”. Kun adoptoimme Pixille kaveriksi toisen koiran, Pixi toisteli monta päivää “vieras - vituttaa”. Kun puolisoni kerran käveli lattiaan läpsähtelevät tohvelit jalassa olohuoneeseen, Pixi tokaisi: “tassu - koppa - ääni - vituttaa”. Ei tarvi tulla läpsyttelemään äänekkäillä “tassukopilla” liian lähelle!
Pixillä on sanat “tyttö” ja “poika” niin koirien kuin ihmistenkin sukupuolten nimeämistä varten. Koirana Pixi haistaa sukupuolen, eikä se tee tämän suhteen virheitä. Pixi on sulattanut tätini sydämen toteamalla “kaveri - tyttö” saatuaan tältä rapsutuksia. Pixi on myös osoittanut jollain tasolla ymmärtävänsä muunsukupuolisuutta. Pixi viittaa erääseen tuttuun ei-binääriseen henkilöön järjestelmällisesti tämän syntymäsukupuoleen nähden vastakkaisella nimikkeellä. Kyseinen henkilö on tästä valtavan ilahtunut — ei siksi, että koira nimeää hänet jompaankumpaan sukupuoleen, vaan siksi että koira näyttää olevan herkkä sanattomille viesteille, joita useat ihmiset eivät tajua.
Esimerkkejä olisi lukemattomia, mutta mennään kuitenkin eteenpäin.
Pixin äänipainikkeet
Pixin aktiivinen sanavarasto kattaa kuvassa näkyvät reilu 70 sanaa. Lisäksi Pixi tunnistaa kymmenittäin muita sanoja ja osaa toimia järkevästi niiden merkityksen mukaan.
Olenko vain herkistynyt lemmikkini kommunikaatiolle — tai se minun?
Yksi yleisimmistä puhuviin lemmikeihin kohdistuvista kritiikeistä on, että koirat painavat nappuloita sattumanvaraisesti palkkion toivossa, ja omistajat luovat mielessään merkityksiä näille painalluksille. Kuvittelenko vain, että rakkaan Pixini sattumanvaraiset painallukset ovat yritys viestiä jotain? Tarkastelen kysymystä alempana tieteellisemmin, mutta haluan ensin tarjota kokemukseen pohjautuvan perstuntumani kysymykseen.
Puhuvien eläinten ympärille on eri somealustoilla kasvanut virkeä yhteisö, joka seuraa ja kommentoi videoita lemmikkien kommunikaatiosta. Usein eri katsojat ymmärtävät eläimen viestin merkityksen riippumatta toisistaan tai lukematta videon oheistekstissä kuvailtuja taustatietoja eläimen käytökselle. Tämä ei mielestäni eroa lainkaan siitä, että vieraatkin ihmiset kykenevät usein ymmärtämään, mitä taapero sanoo, vaikka hänen tuottamansa kieli ei vielä olisikaan kaikilta osin täydellistä.
Todellinen vaara kotieläimen älynlahjojen tutkijalle on Viisas Hans -efekti. Lemmikki, joka on tottunut sovittamaan käytöksensä ohjaajansa mielialan mukaan, lukee ihmistään kuin avointa kirjaa. Jos ohjaaja riemastuu aina, kun lemmikki painaa nappulaa, lemmikki voi alkaa tarkkailla ihmisen elekieltä aina lähestyessään painikkeita. Jos ihminen tällöin toivoo lemmikin kommunikoivan kanssaan, voi eläin tulkita ihmisen tahdosta riippumattomia muutoksia asennossa, ilmeissä, hengityksessä, silmän liikkeissä tai lukemattomissa muissa kehollisissa merkeissä. Nämä merkit voivat ihan käytännössä ohjata tarkkaavaisen lemmikin käyttämään jotain tiettyä painiketta tai painikeyhdistelmää. Tällöin kyse ei ole sellaisesta kommunikaatiosta, jota ihminen odotti näkevänsä. Ihminen on toki tiedostamattaan kommunikoinut lemmikilleen, mutta lemmikki on vain totellut näitä ohjaajansa hienovaraisia komentoja.
Stellaarinen älynväläys
Ensimmäisenä koiransa kielellisiä kykyjä ryhtyi miettimään yhdysvaltalainen puheterapeutti Christina Hunger. Hyvin pian tuotuaan Stella-pennun kotiinsa Hunger pani merkille, että Stellalla on kaikki puheen esivalmiudet, jotka ihmislapsella on ennen kuin tämä alkaa itse tuottaa puhetta. Hunger oli tottunut käyttämään teknologiaa apunaan työskennellessään vaikeasti puhevaikeuksisien lasten parissa. Niinpä hän alkoi miettiä, millaisin apuvälinein koiraa voisi opettaa puhumaan. Hän päätyi kokeilemaan äänitettäviä painonappeja. Loppu on historiaa, josta voi lukea Hungerin mainiosta kirjasta Kuinka Stella oppi puhumaan.
Puhuvien eläinten ympärille on kertynyt paitsi suuri sosiaalisen median fanikunta, myös joukko tutkijoita. TheyCanTalk -ryhmä on ottanut tilaisuudesta vaarin kerätäkseen kiistanalaisen tutkimusaiheensa vaatiman valtavan aineiston. Olen Pixin kanssa mukana tutkimuksessa. Kirjaan Pixin napinpainallukset aikaleimoineen ja kommentteineni sovellukseen, jonka kautta tieto kirjautuu suoraan tutkijoiden tietokantaan. Lisäksi jaan Pixin näppäimistöä kuvaavan valvontakameran videota tutkijoille. Videoiden analysointi on tärkeää Viisas Hans -efektin ja muunlaisen eläimeen vaikuttamisen arvioimiseksi.
Lemmikkieläinten käyttäminen kotioloissa on TheyCanTalk -tutkimuksessa sekä heikkous että vahvuus. Kotona ei koeympäristöä voi kontrolloida tarkkaan kuten laboratoriokokeissa. Omistaja voi halutessaan tai tahtomattaan vaikuttaa lemmikkinsä käytökseen, ja jopa toimittaa tutkijoille valheellista dataa. Toisaalta kotiympäristö poistaa sen kompastuskiven, että monet kotieläimet vierastavat uusia paikkoja, tilanteita ja ihmisiä, eivätkä siksi käyttäydy itselleen normaalilla tavalla kontrolloiduissa kokeissa. Yksi lemmikkien tärkeimmistä motivaation lähteistä on oman ihmisen huomio, joka laboratoriokokeissa yleensä karsitaan häiritsevänä muuttujana. Kotioloissa eläin on rennompi toimimaan itselleen luontaisella tavalla ja hakemaan omistajansa huomiota esimerkiksi äänipainikkeita painelemalla. Jotta minkäänlaiset trendit erottuisivat näin epätasaisesta ja kontrolloimattomasta aineistosta, on aineiston määrän oltava suuri, mielellään valtava. Sen käsittelyyn tarvitaan tarkkaan harkittuja tilastollisia menetelmiä, jotta juuri haluttu ilmiö nousee aineiston villistä kohinasta kuin Venus Välimeren aalloista.
Nappien käyttö lemmikkien kielellisten kykyjen tutkimuksessa on ideana hyvin yksinkertainen. Miksi sitä ei ole kokeiltu aiemmin? Itsestäänselviä vastauksia ovat, että Hunger otti Stellan kotiinsa vasta muutama vuosi takaperin; että tarvittavat välineet (nauhoitettavat painonapit) ovat teknologian kehityksen vuoksi helposti saatavilla; ja että sosiaalinen media saa hetkessä tuhannet ihmiset innostettua kokeilemaan nappien käyttöä omien lemmikkiensä kanssa Stellan videoita nähtyään. Tarvittiin oikeat ihmiset oikeaan aikaan tarttumaan tilaisuuteen kerätä aineistoa joukkouttamalla.
Haukotus kertoo stressistä
Pixi ei ymmärrä, miksi pyysin sitä istumaan äänipainikkeiden viereen. Poseeraaminen kameralle hermostuttaa, ja laukaistaakseen jännitystä Pixi haukottelee. Tämä on vain yksi esimerkki koirien luontaisesta kommunikaatiosta, jonka tulkitseminen on lemmikin omistajalle ensiarvoisen tärkeää.
Ajattelua Skinnerin laatikon ulkopuolella
Ketkä sitten ovat oikeita ihmisiä? TheyCanTalk -ryhmän tutkimus pohjautuu kognitiotieteeseen. Kognitiotiede lähestyy ajattelua, kielen oppimista ja muita kognitiivisia kykyjä monitieteellisesti. Laskennalliset, neurotieteelliset ja psykologiset/etologiset menetelmät kuuluvat kognitiotieteen työkalupakkiin. Kognitiotieteet eivät myöskään vierasta eläinten kykyjen tutkimista niiden luonnollisissa elinympäristöissä.
Kognitiotieteet ovat kasvattaneet suosiotaan 1900-luvun jälkipuolelta alkaen. Sitä ennen vallalla oli behavioristinen koulukunta, jonka mielestä eläinten käyttäytyminen ja oppimiskyky koostuu hyvin pitkälti refleksinomaisista vasteista ärsykkeisiin. Behavioristien vinkkelistä on mielekästä tutkia ainoastaan ärsyke-vaste -pareja: Kello kilahtaa, koira kuolaa. Behavioristia ei kiinnosta “musta laatikko” koiran korvan ja sylkirauhasen välillä. Kognitioon tai muihin “ylempiin aivotoimintoihin” ei puhdas behavioristi koske pitkällä tikullakaan. Kognitiotieteilijä sen sijaan miettii, voisiko koiran aivoja kuvata vaikka fMRI -menetelmällä samalla, kun kello kilahtaa.
Niin pitkään, kun behavioristit pitivät hallussaan rahoituksen saannin ja tulosten julkaisun avaimia, TheyCanTalk -tutkimuksen kaltainen aloite ei välttämättä olisi käynnistynyt lainkaan. Aika ja välineet ovat nyt kuitenkin kypsiä. Miljoonat lemmikkien omistajat ovat kautta aikain olleet sitä mieltä, että heidän eläimensä eivät ole pelkkiä behavioristisia refleksikoneita. Asia ansaitsee tulla tutkituksi. Olipa tulos kumpi tahansa — että lemmikit voivat oppia kommunikoimaan ihmisten kielellä tai että ihmiset herkästi tulkitsevat lemmikkiensä käyttäytymisen kommunikaatioksi — ainakin asiaan on perehdytty kunnolla.
Puhuminen — taito vai työkalu?
Luin vastikään filosofi Daniel Dennettin kirjan, joka ilmestyi jo neljännesvuosisata sitten suomeksi nimellä Miten mieli toimii. Siinä Dennett jakaa kognition eri asteisiin ja nimeää olennot sen mukaan, millainen kognitio niillä on. Ensimmäinen aste on darwinilainen olento. Se perii kaikki kykynsä geneettisesti eikä kykene oppimaan mitään. Toinen on skinneriläinen olento, joka pystyy oppimaan asioita välineellisen ehdollistumisen kautta. Kolmannella asteella on popperilainen olento, joka voi oppia ehdollistumisen lisäksi ajattelemalla eli simuloimalla tilanteita ja mahdollisia lopputulemia. Neljännen tason muodostaa gregoriaaninen olento, jolla on useita ajattelun työkaluja, kuten kyky kielelliseen kommunikaatioon.
Dennetin mukaan työkalu suo älyä paitsi keksijälleen, myös sille, jolle työkalu tulee annettuna. Mitä parempi työkalu, sitä enemmän potentiaalista älyä siitä voi saada. Yksiä tärkeimmistä mielen työkaluista ovat sanat. Sanojen avulla gregoriaaninen olento voi simuloida yhä hienostuneempia tilanteita ja ratkaisuja niihin, popperilaisen olennon ollessa mielikuvitukseltaan siihen nähden rajoittunut.
Harva tänä päivänä kiistää koirilla olevan popperilaisen asteen kognitio. Mietitään vaikka tilannetta, jossa Turre on päästetty vapaaksi koirapuistoon ja sillä on hauskaa kavereiden kanssa. Turren omistaja alkaa vilkuilla kelloaan ja huudella Turrea tulemaan portille. Huudon kuullessaan Turre pysähtyy ja katsoo omistajaansa. Huomatessaan talutushihnan omistajan kädessä, Turren pääkopassa raksuttaa. Jos nyt menen omistajan luo, joudun hihnaan ja minut viedään puistosta pois. Turre päättää jatkaa jahtausleikkiä kavereiden kanssa eikä ole kuulevinaankaan yhä hermostuneemmaksi käyvän omistajan kutsuhuutoja.
Kiinnostava kysymys on, voitaisiinko Turresta tehdä gregoriaaninen olento antamalla sille mielen työkaluja — sanoja. Turre tuntee varmasti entuudestaan useita sanoja, mutta on kyvytön ja mahdollisesti halutonkin käyttämään niitä itse. Jos Turre kuitenkin saisi sanoja ja näppäilisi painikkeillaan yhdistelmän mennään - puistoon - leikkii - kaveri, olisiko se jättänyt evolutiivisen paikkansa kognition rappusilla ja kohonnut meidän seuraamme gregoriaaniselle puolalle?
Dennettin mukaan ajattelun työkalujen käyttö opettaa käyttäjäänsä ajattelemaan paremmin sitä, mitä seuraavaksi pitäisi ajatella, luoden jatkuvaa ja ilmeisen rajatonta sisäistä pohdintaa. Jotain tämän suuntaista tuntuu tapahtuneen ainakin filosofiselle Bunny-koiralle, joka hämmentyy unistaan ja pohtii, miksi Bunny on koira mutta emäntänsä Alexis ihminen. Vaikka näin pitkälle ei useimpien puhumaan opettelevien lemmikkien kanssa päästäisikään, on kuitenkin ilmeistä, että eläimet oppivat tunnistamaan ja käyttämään monenlaisia konsepteja varsin suvereenisti. Dennett sanoo (vapaasti suomennettuna): “Konseptit eivät ole asioita koiran maailmassa samalla tavalla kuin kissat ovat. Konseptit ovat asioita meidän maailmassamme koska me puhumme”. Voiko eläimelle antaa konseptin konseptin ihan vain antamalla sille muutamia sanoja?
Minäkö gregoriaaninen olento?
Pixillä on sanoja (konsepteja) paitsi konkreettisille asioille kuten “herkku” ja “rapsuttaa”, myös abstraktioille kuten “huolettaa” ja “vieras”. Pixi vaikuttaa käyttävän sanojaan oikein ja sopivissa konteksteissa. Onko Pixi kehittynyt popperilaisesta gregoriaaniseksi olennoksi omaksuessaan aktiivisen sanoilla kommunikoinnin?
Tutkitaanko tässä nyt vain poikkeusyksilöitä?
Lyhyesti sanottuna: kyllä! TheyCanTalk -ryhmä toteaa täällä vapaasti suomennettuna että, “tutkimuksemme ei niinkään keskity lajin keskivertojäsenen kognitiokykyyn, vaan siihen potentiaaliin, jota poikkeuksellisuus tuo esiin: ihmiskunnan edistys ei johdu meillä kaikilla olevista mahtavista mielistä, vaan siitä, että -- me keksimme, kuinka neronleimauksia vangitaan ja levitetään.” Tutkijat ovat siis nimenomaan kiinnostuneita yksilöllisistä eroista, omaperäisestä käytöksestä ja kullekin lemmikki-omistajaparille ominaisesta kommunikaatiosta. Kognitiotieteen puitteissa tällainen tutkimusongelman ja -aineiston rajaus on mahdollista, vaikka Skinner ja Pavlov varmasti hyrräävätkin haudoissaan kuin behavioristiset dynamot.
Itse odotan mielenkiinnolla, opettavatko puhumaan oppineet emot taitonsa poikasilleen? Luonnossa tällainen kulttuurillinen jatkumo on varsin tavallista eläimillä, joiden yhteisössä esiintyy innovatiivisia ratkaisuja arjen pulmiin. Jos puhuminen auttaa ajattelemaan, ja seuraava lemmikkisukupolvi syntyy puhuvien eläinten kulttuuriin, voiko se olla jopa vanhempiaan taitavampi ilmaisemaan itseään ihmiskielellä? Koiran kohdalla on jo jonkin aikaa ymmärretty, että ihminen on jo ainakin 15 000 vuoden ajan jalostanut sitä herkemmäksi inhimillisille viesteille — myös ja varsinkin ei-sanallisille. Nykyiset koirat ymmärtävät ohjaajansa käskyjä mitättömän pienistä signaaleista. Onko sanallisen viestinnän oppiminen vain “luonnollista” jatkumoa tälle kehitykselle? Muokkaammeko tästä kehittämästämme eläinlajista yhä enemmän ihmisen kaltaisen antamalla sille työkalut ihmismäiseen, konsepteihin perustuvaan ajatteluun? Kysymyksiä on valtavasti enemmän kuin vastauksia. Toivon mukaan jotkin kysymykset selviävät, kunhan ensimmäiset TheyCanTalk -tutkijoiden vertaisarvioidut julkaisut ilmestyvät. Toisiin vastannee aika. Se on kuitenkin selvää, että kenenkään ei tänä päivänä tarvitse hävetä sitä, että juttelee kotiaskareiden lomassa lemmikilleen!
Luettavaa:
Dennett, Daniel: Miten mieli toimii, WSOY 1997.
Hunger, Christina : Kuinka Stella oppi puhumaan, HarperCollins Nordic 2022.
