Talovertaus

Kuvittele tavallinen suomalainen punaiseksi maalattu puu­raken­teinen oma­koti­talo. Ku­vit­tele sitten 1000 ihmistä, jotka eivät olisi koskaan nähneet min­kään­laista taloa. Näille tuhan­nelle annet­taisiin kullekin sattu­man­varai­nen yhden kuutio­sentti­metrin pala kuvit­teelli­sesta talos­tam­me ja heitä pyydet­täisiin sen perus­teella kuvaile­maan, millainen esine talo on. Ne, joiden kuutio­sentti­metri osui koko­naan sok­keliin, kuvai­levat talon olevan um­pi­betonia. Seinä­laudoi­tuk­seen osuneen näyt­teen perus­teella talo näyttäisi olevan um­pi­lautaa, jonka yksi pinta on maalattu punai­seksi. Viemäri­putken palasen saanut kuvailisi talon olevan ontto muovi­esine, jossa on jämiä ulos­teesta. Sellai­nen, jonka kuutio­sentti­met­ri osui ikkunan kohdalle, nau­raisi ajatuk­selle, että talossa olisi minkään­laista yksityi­syyden suojaa. Muiden mielestä ajatus siitä, että talosta näkisi ulos (tai että sinne edes mah­tuisi tai haluaisi men­nä sisälle) on nauret­tava.

Mistä on pienet talot tehty?

Stock photo by Vecteezy, modified from the original.

Edellä kuvatussa tilanteessa kukin henkilö kuvailee saa­maansa talon palaa eli näytettä tar­­kasti ja totuuden­mu­kaisesti. Kunkin parhaan tiedon mukaan talo on juuri sellainen esine kuin näyte­pala on, eli kaikki ovat faktu­aali­sesti oikeassa. Kuten esi­mer­kistä käy ilmi, ku­kaan ei kuiten­kaan pysty saamaan näyte­palansa perus­teella ta­los­ta koko­nais­kuvaa, koska kenel­läkään ei ole ta­lois­ta aiempaa kokemusta.  

Miten ihmiset tässä tilanteessa toimivat?

Ideaalisessa tilanteessa ihmiset vertaili­sivat näyte­palo­jaan keskenään ja alkaisivat etsiä nii­den näennäi­sestä kaa­ok­­sesta järjestystä. Ehkäpä kaikki sok­kelin­palan saa­neet löytäisivät toi­sensa ja pinoaisivat palasensa yhteen. Seinä­laudoituk­sen palasi­akin kertyisi iso kasa, put­kista kenties vähän pienempi. Myös kattopelti-­, kaakeli- ja ikkunaihmiset löytäisivät vertaisensa. Väistä­mättä olisi myös pa­­la­sia, joissa olisi useampaa materiaalia. Puo­lek­si be­tonisen, puoleksi lautaiset palaset kek­sit­täisiin eh­kä pinota betonisten ja lautaisten väliin ja lasia ja lau­taa tai kaakelia ja muovi­putkea sisältävät omiin välei­hin­sä. Millainen kuva nyt alkaisi hahmot­tua? Huomaa, että tuhan­nesta kuutio­sentistä ei pysty kokoa­maan ko­ko taloa, ja näyte­palat on otettu talosta sattuman­varai­sista paikoista.

Ne, jotka kierteli­sivät kasojen ympärillä ja katseli­sivat eri­laisia materiaaleja tulisivat to­den­­näköi­sesti siihen tu­lok­seen, että talo on monen­laisista materiaa­leista koos­tuva moni­mutkai­nen ja aika kookas esine. Ehkä muu­ta­mat päättel­isivät, että lautaiset ja lasiset osat voisivat ken­ties sijaita raskaam­pien betoni­osien päällä. Palasista voitaisiin myös päätellä, että eri ma­te­riaalit hoitavat ta­los­sa luultavasti eri tehtäviä, vaikka kaikki tehtävät ei­vät eh­kä palasten tutkijoille täysin aukeni­sikaan. 

Puuttuvista palasista huoli­matta talosta voi yrittää saada jonkin­laisen kokonais­käsityksen perehty­mällä kaikkiin saata­villa oleviin palasiin.

Stock photo by Vecteezy, modified from the original.

Valikoivaa havainnointia

Kuvitellaan seuraavaksi, että muutamat tuhannesta osal­lis­tu­­jasta ovat oman palasensa tut­­kit­tuaan vakuut­tu­neita siitä, että heidän vastauk­sensa kysymyk­seen, “mil­lainen esine talo on?” on oikea ja täydellinen. He tutkivat ja kuvailivat oman talon­palansa tarkasti, ei­kä hei­dän aisteis­saan ja selostuk­sessaan ole mitään vikaa. Toisen­laisten palasten kuvaili­joita he sano­vat valehteli­joiksi, koska kyllähän he oman palansa tutkittuaan tie­tä­vät, mil­lai­nen esine talo on! Tällainen henkilö on rie­muis­saan löytäes­sään omansa kaltaisten näy­te­palojen pi­non. Hän hyppii pinon ympärillä ja hihkuu: “Mitä minä sanoin!” Viereisen ka­san ympärillä riemuitsee toi­nen saman­lainen, ja heidän on väisteltävä toisiaan, jot­tei­vät totuu­tensa huu­massa törmää toisiinsa – silloin syn­tyisi kiistaa, koska eihän tuon toisen pi­täisi noin riek­kua, hänhän on joko valehtelija tai väärässä oleva typerys.

Mitä sitä ympärilleen katsomaan!

Stock photo by Vecteezy, modified from the original.

Jos tällaiselle henkilölle osoittaa muita pinoja, hän sa­noo: “Mutta katsohan tätä kasaa! Täs­tä näet, millainen esine talo on!” Jos häneltä kysyy, mitä muut kasat sit­ten ovat, hän vastaa: “Mitä lie ovat, mutta eivät aina­kaan talon palasia. Tässä näet talon palasia, ota vaik­ka omaan käteen ja katso!” Jos hänelle antaa näytteitä muis­ta pinoista, hän viskaa ne katso­matta pois. Jos hä­nel­tä kysyy, miksi useaa materiaalia sisältävien palojen pinosta otet­tu pala­nen on puoleksi saman­lainen kuin hänen omansa, hän väistää kysymyksen tai sanoo näyt­teen olevan saastunut. Toisin sanoen hän kieltäytyy vas­taan­ottamasta muun­laista tietoa, kuin omaansa. 

Mistä tässä on kyse?

Olet varmaankin joskus törmännyt tällaiseen henki­löön. Hän on omasta mielestään oi­ke­assa, vaikka ylei­nen käsitys olisi vallan toinen – olettakaamme tässäkin eri­mieli­syyden ai­heek­si faktoihin perustuva asia, “talon palaset”. Jos hänelle antaa todisteita yleisen nä­kö­­kul­man puolesta, ne eivät tunnu millään menevän perille. Sen sijaan faktat, jotka sat­tuvat tukemaan hänen omaa tul­kin­taansa, otetaan suuri­eleisesti vastaan ja niitä esi­tel­lään mielel­lään. Mistä tässä on kyse?

Vahvistus­harha saa ihmisen hyväksy­mään vain ne faktat, jotka sopivat hänen olemassa olevaan maail­man­ku­vaan­sa. Muut jäte­tään huomi­otta tai aktii­vi­sesti kiel­letään.

Psykologia tuntee tämän ilmiön nimellä vahvistus­harha. Huono uutinen on, että me kaik­ki olemme sille alttiita. Vahvistus­harhan otetta itsestään voi kuitenkin vähen­tää har­joit­­tele­­mal­la kriittistä ajat­telua ja loogista päättelyä. Näiden taitojen opettelu kuuluu kiin­teästi tie­tei­den opiskeluun, samoin kuin vahvistus­harhan ja muiden kognitiivisten vi­nou­tu­mien tun­nis­taminen. Lisäksi tieteisiin kuuluu monenlaisia mekanismeja, joil­la yk­si­lö­tasolla jyllääviä harhoja pyritään estämään vaikuttamasta tieteellisiin tuloksiin. Näihin kuuluvat mm. tilas­tolliset analyysi­menetelmät ja käsikirjoitusten ver­tais­arviointi. Testat­tavien hypo­teesien muo­toilu vää­räksi todis­tet­ta­vis­sa ole­viksi (fal­sifi­oi­ta­viksi) on ensi­ar­voi­sen tärkeää. Tie­teen­filoso­fi­sesti mi­tään väit­tämää ei voida koskaan todistaa au­kot­to­mas­ti oikeaksi, mutta mi­­kä ta­han­sa väit­tä­mä voi­daan yhdellä hyvin suun­ni­tel­lulla kokeella to­dis­taa lopul­lisesti vää­räksi. Siksi tie­teen­tekijä miet­tii­kin, mil­laisin kokein saisi romu­tet­tua suo­sikki­hypo­­tee­sinsa. Varsi­naista “kill your darlings” -ajat­telua!

Ihmiselle on luonnos­taan vaikeaa ottaa huomi­oon muita faktoja silloin, kun keskittyy johonkin yksit­täi­seen, joka sopii omaan maailman­kuvaan.

Stock photo by Vecteezy, modified from the original.

Miksi ihminen kieltäytyy vastaan­ottamasta näennäi­ses­ti itses­tään­selvää tietoa? Esi­merk­kim­me henkilö osoit­taa yhtä monista näyte­kasoista, muttei tunnu huo­maa­vankaan mui­ta kaso­ja ympäril­lään. Hän kuvai­lee oman kasansa palaset tarkasti ja loogi­sesti – hän on selke­ästi nor­maali, ja kenties muissa yhteyk­sissä pitäi­simme hän­tä älyk­käänä ja arvos­tai­simme hänen mieli­pitei­tään. Miten ihmeessä hän kykenee tässä asiassa sivuut­ta­maan kai­ken muun saata­villa olevan tiedon? 

Taustalla voi olla kogni­tii­vinen disso­nanssi, joka on psy­ko­logi­nen ristiriita oman maail­man­­kuvan ja sille vas­tak­kaisten faktojen kanssa. Puolus­tus­mekanis­mina ih­mi­nen voi al­kaa tie­toi­sesti tai tiedos­tamat­taan vali­koida saata­villa ole­vasta tiedosta vain sen, joka on so­pu­soin­nus­sa oman maa­ilman­kuvan kanssa. Kukapa ei pitäisi itseään hyvänä ihmi­senä, mut­ta aina toisi­naan oma käy­tös on muille haital­lista. Tällai­sessa tilan­teessa moni meistä kiel­täy­tyy hy­väk­sy­mästä edes konk­reet­tisia to­dis­­teita höl­möi­lys­tään, tai kään­tää syyn toi­saalle: “En tuos­sa kuvassa ole minä, enhän minä tuol­laista tekisi!” Omaa höl­möi­lyä on vai­kea tun­nus­taa, ja vas­tuun otta­mi­nen vai­keista asi­oista on – no, vaikeaa. Huo­maa­mal­la vain itsel­leen myön­teiset faktat ihmi­nen suo­jelee it­se­­ään risti­riidan ai­heut­tamilta nega­­tii­vi­­­silta tun­teil­ta, jot­ka sysää­vät koko ilmiön liik­keelle. 

Näinkö­hän pärjään denia­listin kanssa ilmai­se­mat­ta itseäni?

Stock photo by Vecteezy, modified from the original.

Miten esimerkkimme jääräpään sitten saa muuttamaan mieltään? Siinäpä se. Häntä tus­kin saa, ellei kipinä sii­hen lähde häneltä itseltään. Todisteiden vyöryttäminen ei yleensä auta, vaan henkilö käpertyy siili­puolus­tuk­seen ja voi kokonaan katkaista keskustelu­yh­tey­den. Per­­soo­nal­li­suu­desta riippuen hän voi myös käyttäytyä sanallisesti tai fyysisesti ag­g­res­­sii­­vi­­ses­ti. Tunne hyök­käyk­sen kohteeksi joutumisesta saattaa vain syventää hänen tun­temaansa jaot­telua “meihin ja niihin”. Jos ky­sees­sä on läheinen ja tärkeä henkilö, ti­lan­ne on han­kala. Hiipiäkö omine maailmankuvineen varpaisillaan näennäisen rauhan säilyttäen vai ollako oma itsensä, jol­loin kenties huomaamattaan vaarantaa koko ihmis­suhteen? Meni­pä hanka­laksi.