Silmästä silmään sukupuuton kanssa
Tänään liikumme vakavien aiheiden äärellä. Meneillään olevan kuudennen sukupuuttoaallon vuoksi en kuitenkaan biologina voi aihetta väistää. Se tulee konkreettisesti iholle. Mitä tehdä, kun oma tutkimuslaji lisätään uhanalaisten lajien listalle?
Voiko miljardeissa yksilöissä mitattava laji kadota?
Valitettavasti on olemassa ennakkotapauksia, jotka osoittavat tämän mahdolliseksi. 1800-luvun Yhdysvalloissa maanviljelijät kokivat usein kulkusirkkavitsauksia. Silminnäkijahavaintojen mukaan sirkat saapuivat parvissa, jotka pimensivät aurongon tunti- tai jopa päiväkausiksi ja sövät tieltään kaiken, mihin niiden leuat pystyivät. Kyseinen laji oli Melanoplus spretus, englanninkieliseltä nimeltään Rocky Mountain locust. Kutsukaamme sitä tässä kalliovuortensirkaksi. Kalliovuortensirkat siis tyhjensivät preerian kaikesta syötäväksi kelpaavasta ja uudisraivaajille niiden massaesiintymiset olivat raamatullisen mittakaavan vitsauksia, jotka aiheuttivat nälänhätää niin ihmisille kuin karjalle. Sirkkojen aiheuttamaa tuhoa kuvaa Pieni talo -kirjasarjassaan myös Laura Ingalls Wilder. Vitsaukselle ei näyttänyt olevan tehtävissä mitään, ja sirkat vaikuttivat ilmestyvät täysin tyhjästä.
Melanoplus spretus, museonäyte.
Kuvaaja Scott Schell, kuva artikkelista Lockwood 2010.
Tyhjästä sirkat eivt tietenkään si'inneet. Niillä oli vain hyvin rajallinen lisääntymisalue Kalliovuorilta laskevien jokien varsilla. Kun uudisraivaajat saapuivat idästä Kalliovuorien juurelle, olivat sirkkojen päivät luetut. Maan kääntäminen ja muokkaaminen viljelyksiksi paljasti sirkkojen multaan laskemat munat kuivuudelle ja hyönteissyöjille, ja karjan laiduntaminen jokivarsilla muutti maan vedenpitävyyttä hukuttaen laidunmaille munitut munat. Muuta ei tarvittu. Sirkkojen seuraava sukupolvi oli tuhottu paikallisesti. Kun sama kaava toistui jokilaakso toisensa perään, sirkkojen lisääntymisalue pirstaloitui. Pirstaloitumisen johdosta vielä koskemattomilla jokilaaksoilla lisääntyneet sirkat eivät huonojen olosuhteiden (esim. pakkaset tai tavallista korkeammat tulvat) sattuessa pystyneet siirtymään seuraavaan jokilaaksoon lisääntymään. Sirkat siis eivät voineet kompensoida paikallisia sukupuuttoja muuttamalla muualle, minkä seurauksena koko metapopulaatio romahti — mahdollisesti jo ennen kuin kaikki jokilaaksot oli otettu maatalouskäyttöön (Lockwood 2010). Uutta massaesiintymistä ei enää tullut. Viimeinen tunnettu päiväyksellä varustettu kalliosirkkanäyte on vuodelta 1902.
Nykyisin kalliovuortensirkkoja löytyy enää museoista ja Kalliovuorilla sulavista jäätiköistä, joihin eksyneitä sirkkoja aikanaan jäätyi suurin määrin. Sekä kuiva- että jäätyneitä näytteitä käyttämällä selvitettiin kalliovuortensirkan mtDNA. Sen perusteella voitiin sanoa kalliovuortensirkan olleen oma lajinsa, ja vielä sukupuuttoon hävitessään geneettisesti sen verran monimuotoinen, ettei sukupuuton voida katsoa johtuneen geneettisen muuntelun puutteesta (Chapco & Litzenberger 2004). Kalliovuortensirkka julistettiin sukupuuttoon kuolleeksi vuonna 2014.
Eihän tällaista voi käydä selkarankaisille, eihän?
Täytetty muuttokyyhky, Ectopistes migratorius, Field Museum of Natural Historyssä, Chicagossa.
Kuva: James St. John, CC BY 2.0, via Wikimedia Commons
Myös runsaslukuiset selkärankaiset ovat alttiita kannanromahduksille ja sukupuutoille. Kuuluisa esimerkki on muuttokyyhky, joka oli toinen 1800-luvulla Yhdysvaltojen taivaita pimentänyt laji (Kornfeldt 2017). Muuttokyyhkyt pesivät lehtimetsissä ja liikkuivat säännöllisesti valtavissa parvissa. Ihmiset näkivät kyyhkyt sekä vitsauksena että ruokana. Kyyhkyjä metsästettiin räiskimällä pyssyllä summamutikassa yli lentävään parveen ja keräämällä pudonneet linnut. Lennätinlinjojen ja rautateiden valmistumisen myötä metsästäjät pystyivät seuraamaan vaeltavia parvia lähes reaaliajassa preerioiden halki. Koska ihmiset olivat tottuneet parvien olevan loputtomia, kyyhkyjen ampumista jatkettiin silloinkin, kun lintuja näkyi enää vähän. Metsästäjät ajattelivat varmaankin ampuvansa isommasta parvesta eksyneitä rippeitä. Viimeinen kerta, kun villi muuttokyyhky saatiin ammuttua, oli vuonna 1900. Maailman viimeinen muuttokyyhky Martha kuoli vankeudessa vuonna 1914. IUCN listaa muuttokyyhkyn sukupuuttoon kuolleeksi.
Bogong-yökkönen — sukupuuton partaalla?
Kalliovuortensirkan ja muuttokyyhkyn kohtalo voi odottaa myös Bogong-yökköstä. Vaikka kesäksi Australian Kordillieereille horrostamaan saapuvien Bogongien lukumäärät on perinteisesti arvioitu miljardeissa (Warrant et al. 2016), vuosien 2017-2019 ennätyksellisen kuivuuden aikana ja jälkimainingeissa monet Bogongien perinteisistä kesänviettoluolista kaikuivat tyhjyyttään. Monien oli vaikeaa uskoa Bogongien noin vain kadonneen, koska aiempina vuosina niitä on muuttoaikaan riittänyt esim. peittämään Australian parlamenttitalon!
Bogong-yökkösten lisääntymisalueita.
Kohteet, joista tutkijat ovat keränneet Bogong-yökkösten toukkia vuosina 1900 (keltaiset), 1954 (punaiset) ja 2008 (valkoiset ympyrät). Lisääntymisalueet sijoittuvat Australian Kordillieerien (engl. Great dividing range) juurelle ja jokien varteen. Estivaatioluolat sijaitsevat Australian Alpeilla valkean suorakaiteen rajaamalla alueella. Kuva artikkelista Warrant et al. 2016.
Bogong-yökkösen ja kalliovuortensirkan elintavoissa on paljon yhteistä. Yllä oleva kartta hahmottelee Bogongin lisääntymisalueita Queenslandin, Uuden Etelä-Walesin ja Victorian osavaltioiden alueella. Bogongin toukkia on löydetty lähinnä vuoristosta laskevien jokien varsilta — vain suurimmat joet on merkitty karttaan. Ei liene yllätys, että jokivarret ovat myös maanviljelykseen sopivinta maata. Yökkösiä ei maanviljelys välttämättä haittaisi, mutta viljelijät eivät pidä miljardeista satoaan mussuttavista toukista! Hyönteismyrkkyjä vastaan ei toukilla ole aseita.
Itse maanviljelyksen lisäksi vuoriston vesivarantojen patoaminen sähköntuotantoa varten ja suurten jokien virtaamien säännöstely (jotta vettä riittää viljelyskasveille, jotka eivät pahimmissa tapauksissa alkuunkaan sovi kuivimmalla asutulla mantereella viljeltäviksi!) on muuttanut hyönteisten liääntymiseen käytettävissä olevia alueita. Populaatioiden arvellaan olevan sirpaleisempia kuin aiemmin. Ennätyskuivien vuosien aikana Lisääntymiseen sopivia jokivarsia oli vaikea löytää, ja ainoastaan rippeet miljardeista munituista munista selvisivät hengissä aikuisiksi asti.
Tämä näkyi myös omissa tutkimuksissani. Viimeisillä kenttäretkillä ennen COVID-19 -pandemiaa yökkösiä oli vaikea löytää. Mietin usein, onko millään tavoin perusteltua käyttää tutkimuksessa lajia, joka on kokenut katastrofaalisen kannan romahduksen. Mitä jos toimillani edistän tutkimuslajini sukupuuttoa? Käteni olisivat veressä lopun ikääni, enkä voisi antaa sitä itselleni anteeksi.
Vuonna 2021 Bogong-yökkönen lisättiin IUCN punaiselle listalle vaarantuneena lajina.
Armeliaasti pandemia esti meitä palaamasta kenttätöihin yli kahteen vuoteen. Sillä aikaa El Niño vaihtui La Niñaksi, ja viimeiset pari vuotta Australian itärannikolla on ollut poikkeuksellisen sateista. Viimeisimpien havaintojen mukaan myös Bogongit ovat palanneet luoliinsa viime vuosia runsaslukuisempina!
Tulevaisuus näyttää, pystyvätkö Bogong-yökköset vakauttamaan lukumääränsä vai onko nykyinen kannan tila vain aallon huippu häviävän lajin kouristellessa vääjäämättä kohti sukupuuttoa. Bogong-yökkösillä on myös muutama paikallispopulaatio, jotka eivät muuta kesäksi vuoristoon. Näitä populaatioita ei ole kunnolla tutkittu, enkä osaa sanoa, mikä saa ne pysymään paikallaan vuoden ympäri. Kenties nämä populaatiot voisivat sälilyä ja toimia refugioina, joista käsin Bogon-yökköset voisivat tilaisuuden tullen alkaa jälleen etsimään uusia elinalueita. Keksisivätkö nämä mahdollisen tulevaisuuden Bogongit vetäytyä vuoristoon kesänviettoon? Vaikea sanoa.
Lähteet:
Chapco, W., & Litzenberger, G. (2004). A DNA investigation into the mysterious disappearance of the Rocky Mountain grasshopper, mega-pest of the 1800s. Molecular Phylogenetics and Evolution, 30(3):810-814.
Kornfeldt, T. (2017) Mammutin paluu: Sukupuuttoon kuolleiden lajien uusi tuleminen. Minerva. ISBN 9789523125025.
Lockwood, J. A. (2010). The fate of the Rocky Mountain locust, Melanoplus spretus Walsh: implications for conservation biology. Terrestrial Arthropod Reviews, 3(2):129-160.
Warrant E., Frost B., Green K., Mouritsen H., Dreyer D., Adden A., Brauburger K. ja Heinze S. (2016). The Australian Bogong Moth Agrotis infusa: A Long-Distance Nocturnal Navigator. Frontiers in Behavioral Neuroscience. 10:77. doi: 10.3389/fnbeh.2016.00077.
